Kaikki alkoi haaveesta kasvattaa kauniita, terveitä ja hyväluonteisia shetlanninlammaskoiria… Olin jo pienestä hinkunut omaa koiraa, mutta kuten niin moni lapsi: turhaan. 13-vuotiaana sitten tutustuin lähellä asuvaan Markettaan, jolla oli kaksi shetlanninlammaskoiraa ja sydämeni oli myyty! Sain ”lainakoiraksi” 3,5-vuotiaan soopelinartun Nanan (Mistelin Madeleine), jonka kanssa harrastin tokoa avoimeen luokkaan asti. Marken ja koirien kanssa paljon lenkkeiltiin ja opetin Nanalle ja Fanille temppuja.

1994 unelmani vihdoin toteutui ja meille muutti ensimmäinen shelttini Ronja (Riishill’s Ronja-Riciis). Ronja oli kaunis tricolour-narttu, jolla oli upea rakenne ja rohkea ja räväkkä luonne. Suuren kokonsa (39 cm) vuoksi Ronjasta ei koskaan tullut näyttelytähteä, vaikka sitkeästi näyttelyitä kiersimmekin, mutta pari ykköstä ja SA:takin kertyi plakkariin! Ronja oli kuitenkin kaikin puolin sopiva kasvatustyöni kanta-nartuksi - tai niin luulin.

Kävin Kennelliiton kasvattaja-kurssin ja hain kennelnimen. Olen käyttänyt nimimerkkiä Uneksija nuoresta lähtien ja se oli helppo valinta kennelnimeksi.

kuva Hilkka Särelä

1. Yritys: takkuinen alku

Kesällä 1997 astutin Ronjan ensimmäisen kerran. Isäksi oli valittu kaunis soopeliuros Topi, Peltsun Rami-Stop. Astutuksen ajankohta oli luultavasti aikainen, sillä se ei ottanut onnistuakseen ja pentuja syntyi vain yksi. Soopelinarttu ”Sissi” (Uneksijan Huokaus) näki päivävalon 24.9.97.

Olin valvonut pentulaatikon äärellä kolme päivää eikä pentuja vain meinannut kuulua, vaikka lämmön laskusta oli jo aikaa. Eläinlääkäri ei huolestunut asiasta vaan tuumasi vain, että odotellaan vielä. Kun ponnistusvaihe lopulta käynnistyi, Sissi jäi jumiin synnytyskanavaan ja itse ensikertalaisena meinasin hätääntyä ihan täysin. Kyllä minuutit tuntuivat pitkiltä! Onneksi Ronjan kasvattaja Helena oli kokoajan puhelimen päässä neuvomassa. Pienellä vetoavulla pentu lopulta saatiin ulos ja se oli ilman kalvoja ja ihan veltto.

Puhdistin suun, kuivasin talouspaperilla, hieroin ja heiluttelin ja pentu virkosi. Se oli ponteva ja reipas, painoi 170g. Istukkaa ei näkynyt ja koska poltot tuntuivat jatkuvan, jouduimme tekemään vierailun eläinlääkäriin. Ultrassa ei kuitenkaan näkynyt enempää pentuja, joten Ronja sai oksitosiinia ja kotiuduimme pikkuisen kanssa.

Vuorokauden kuluttua Ronja tuli levottomaksi, läähätti eikä halunnut olla pentulaatikossa. Se pyrki vaatekomeroon eikä suostunut imettämään. Taas soitto eläinlääkärille, joka epäili tulehduksen alkua istukasta ja käski seurailla tilannetta. Loppujen lopuksi syyksi kuitenkin epäiltiin kalkkivajetta ja monien mutkien jälkeen sain kalkkipiikin, jonka saatuaan Ronja rauhoittui silmissä. Parin päivän päästä oireet uusivat ja kalkkia jouduttiin hakemaan vielä toistamiseen, tietenkin sunnuntaina 60 km päästä päivystävältä eläinlääkäriltä… Jotta en olisi päässyt liian helpolla, Ronjalla esiintyi vielä ripuliakin ensimmäisen viikon aikana.

Samaan aikaan pennun paino lakkasi nousemasta ja huomasin maidon olevan vähissä. Seuraavat vuorokaudet kuluivat pentulaatikon äärellä valvoen. Juotin pentua pipetillä ja pidin Ronjaa säännöllisesti laatikossa imettämässä, jotta imeminen stimuloisi maidontuotantoa. Tässä vaiheessa Ronja ei olisi halunnut imettää eikä hoitaa koko pentua.

Sissi oli nimensä veroinen ja selvisi kuin selvisikin hengissä! Pentu sai aiheuttamiensa huokailujen takia nimen Uneksijan Huokaus. Ronja hoiti alkukankeuksien jälkeen pentunsa hyvin, vaikkakin kävi laatikossa lähinnä syöttämässä ja pesemässä sen ja oleskeli muun aikaa muualla. Toinen shelttini Lilli, toimi sitten Sissin lastenhoitajana, kun se lähti laatikosta tutustumaan muuhun huusholliin. Sissistä kasvoi kaunis ja rohkea-luonteinen shelttityttö!

kuva Hilkka Särelä

2. yritys: pettymys ja suru

1998 syksyllä valitsin seuraavan pentueen isäksi Take One Achillean. Ronja kyläili Nikin luona pari päivää ja astutukset onnistuivat tällä kertaa hyvin, ajoitus tuntui olevan paremmin kohdallaan. Pari viikkoa astutuksesta Ronjalla oli veristä vuotoa ja vierailimme jälleen eläinlääkärissä, mutta kaikki näytti olevan kunnossa.

Neljän tiineysviikon tienoilla molemmat koirani sairastuivat rajuun vatsatautiin, jota jouduttiin hoitamaan antibiooteilla. Jännityksellä odotimme ultraa! Ultra paljasti sikiöpusseja olevan kolme, mutta vain yhdessä näkyi pentu. Syytä osittaiseen abortointiin ei tiedetä. Eläinlääkärin piti ultrata Ronja vielä ennen synnytystä, koska arveli yhden sikiön voivan kasvaa suureksi ja aiheuttaa ongelmia.

kuva Hilkka Särelä

Päivää ennen varattua ultraa, synnytys yllättäen käynnistyi. Iso urospentu juuttui synnytyskanavaan ja lähdimme kiireesti eläinlääkärille. Ponnistukset eivät tuottaneet tulosta ja saatuani verta käsiini tajusin Ronjan purreen pentua. Yritti kai itse vetää sitä ulos. Pentu syntyi lopulta autoon matkalla eläinlääkärille oltuaan synnytyskanavassa pitkään. Se oli vahva ja reipas, lähti heti liikkeelle etsimään nisää. Emon yritykset vetää pentua ulos olivat kuitenkin vahingoittaneet pennun toista takajalkaa niin pahasti, ettei siitä olisi ollut koskaan kävelijäksi. Päästyämme eläinlääkärille, pentu lopetettiin, Ronja röntgenkuvattiin, enempää pentuja ei ollut.

3. yritys: suuri menetys

Päätin yrittää samaa yhdistelmää uudelleen ja kesällä 1999 Ronja astutettiin jälleen. Astutukset sujuivat jälleen hyvin, mutta taas samanlaista veristä vuotoa esiintyi pari viikkoa astutuksesta. Kävimme jälleen eläinlääkärillä, joka epäili osittaista abortaatiota ja määräsi varmuuden vuoksi antibiootin. Vatsa kasvoi nopeasti ja näytti olevan tulossa iso pentue.

Noin kuusi viikkoa astutuksesta koirat olivat olleet vanhempieni luona hoidossa muutaman päivän. Ronja oli jo tosi paksu, äitini kertoi sen läähätelleen ja sen olo oli selvästi tukala. Mittasin varmuuden vuoksi lämmön, joka oli normaali. Vuotoa ei näkynyt, mutta soitin varmuuden vuoksi eläinlääkärille ja sain ajan seuraavaksi päiväksi.

kuva Hilkka Särelä

Aamulla Ronja tuli vastaan hoiperrellen, pysyi tuskin jaloillaan, pissasi alleen. Kun aviomieheni sai eläinlääkäri Piiroisen puhelimen päähän, Ronja oli jo tajuton. Hengitys pysähtyi, aloin elvyttää. Matkasta eläinlääkärille en muista mitään. Perille päästyämme lääkäri veti henkeä ja totesi, että Ronja on kuollut.

Jätimme Ronjan avattavaksi, iltapäivällä sain lausunnon ja koiran kotiin haudattavaksi.

Kohdussa oli neljä normaalisti kehittynyttä sikiötä, kuolleet korkeintaan kolme päivää sitten. Kohtu oli täynnä tulehduseritettä. Sikiöt olivat jostain syystä kuolleet, kohdunsuu ei ollut auennut ja tästä oli aiheutunut tulehdus ja verenmyrkytys. Syytä sikiöiden kuolemaan oli kuulemma mahdoton arvioida. Itsesyytöksiini eläinlääkäri totesi, että tuskin mitään olisi voitu tehdä, vaikka lääkäriin olisi menty jo edellisenä iltana. Arvoitukseksi jäi myös, miksi tulehdus ei nostanut kuumetta.

kuva Kimmo Koivula

4. yritys: hukkareissu

Meni yli vuosi toipuessa Ronjan menettämisestä ja unelmien romahtamisesta ennen kuin uskalsin yrittää uudelleen. Päätin astuttaa Vimman samalla uroksella Nikillä, koska pidin siitä kovasti. Valitettavasti Vimma jäi kuitenkin tyhjäksi.

kuva Hilkka Särelä

5. yritys: lisää epäonnea

Yritimme uudestaan heti seuraavasta juoksusta keväällä 2001. Vimma voi hyvin tiineyden ajan ja mitä lähemmäs tuli synnytyksen aika sitä enemmän pelkäsin jonkin taas menevän pieleen. Ultrassa pentuja laskettiin olevan kolme, näin itsekin sykkivät sydämet ja kaksi mahtui kerralla samaan kuvaan!

Pentuja syntyi kuitenkin vain yksi, tricolour narttupentu 157 g. Se oli veltto, tuli ilman kalvoja, mutta virkistyi pikkuhiljaa Vimman nuollessa sitä. Kuivasin sitä talouspaperilla ja se alkoi vinkua ja liikkua. Pennun vasen etujalka oli kummallinen, ikään kuin verinen kalvo kyljen ja etujalan välissä ja tassu vääntynyt. Lisäksi se oli töpöhäntäinen. Yö meni levottomasti, kun en tiennyt onko pentuja vielä tulossa. Soittelin päivystävälle, joka käski käyttää koiraa ulkona ja soitella aamulla uudelleen.

kuva Hilkka Särelä

Aamulla ajoimme eläinlääkärin vastaanotolle, Vimma kuvattiin, mutta enempää pentuja ei ollut. Pennun etutassun luut olivat niin pahasti vääntyneet, että se lopetettiin. Lähetin sen EELA:an avattavaksi ja selvisi, että kysymys oli sikiöaikaisesta vauriosta. Lisäksi pennulla oli ihonalaiskudoksen kuolio ja tulehdus, eli se ei olisi selvinnyt hengissä kuitenkaan.

Vimmalle nousi kuume ja pennun menettäminen otti henkisesti tosi koville. Se keräili vinkuleluja ja etsi pentuja. Lakkasi syömästä ja töni vähän niin kuin näkymättömiä pentuja kohti ruokakuppia. Piiloutui kaappeihin ja koloihin ja hoiti leluja. Minä olin murtunut. Mietin syitä ja soitin kennelliittoon geeni-asiantuntijalle. Siellä pidettiin pennun vammaa huonona tuurina ja estettä uusinta-astutukselle ei asiantuntijan mielestä ollut. Hän neuvoi kuitenkin etsimään toisen sukuisen uroksen, koska töpöhäntäisyyden tiedetään periytyvän molemmilta vanhemmilta.

kuva Hilkka Särelä

6. yritys: taistelu elämästä ja toivosta

Keräilin itseluottamukseni rippeitä ajatellen, että ei koskaan enää. Mutta kun unelma on suuri, ihmisestä löytyy yllättävää sitkeyttä. Päätin astuttaa Vimman vielä kerran, vaikka mielessä kummittelivat menneet kokemukset. Löysin sopivan uroksen Higginsin (Shelgate Sailing Cloud) ja Vimma astutettiin kolmannen kerran. Ultrassa todettiin jälleen kolme pentua varmuudella, tuskin enempää ultranneen lääkärin mielestä. Sikiöt olivat aika isoja ja toistaiseksi ainakin eläviä ja liikkuvia.

27.11.2002 aamuyöstä Vimma synnytti kolme pentua: blue merle uroksen ja kaksi tricolour narttua. Synnytys sujui helposti, Vimma hoiti kaiken hyvin. Pienempi trikkinarttu oli heikko ja rohisi, imin limaa pois hengitysteistä, mutta se ei reipastunut niin paljon, että olisi alkanut imeä kunnolla. Muut kaksi pentua olivat reippaita ja söivät hyvin.

kuva Mari Aho

Pieni tyttö kuoli alle vuorokauden ikäisenä ja samaan aikaan alkoi myös urospentu heiketä. Seuraavat vuorokaudet olivat yhtä painajaista. Vimma ei syönyt eikä juonut, sai kalkkikramppeja ja maito ehtyi. Kohdussa oli alkava tulehdus. Kahta elossa olevaa pentua nesteytettiin ja yritettiin lisäruokkia, mutta urospentu kuoli kahden vuorokauden ikäisenä ja isoinkin pentu alkoi heiketä. Vimma oli levoton ja haki kuolleen pennun takaisin viereensä.

Valvoin viikon lähes yötä päivää ja luulin, että menetän toisenkin koiran. En pystynyt edes syömään. Antibiootteja, kalkkia, kipulääkkeitä ja oksitosiinia annosteltiin monta kertaa päivässä. Eloon jäänyt pentu oli onneksi tarmokas ja elinvoimainen, se vastusteli lisäruokintaa pontevasti! Kun uskoin, että ollaan jo voiton puolella, Vimma tulikin yllättäen uudelleen kipeäksi. Antibiootti ei sopinut sille ja se jouduttiin vielä vaihtamaan. Vimma oli muutenkin levoton, etsi kadonneita pentujaan sänkyjen alta pari viikkoa. Pikkuhiljaa se alkoi sitten toipua.

Kohtalolla oli kuitenkin varattuna meille vielä jotakin, viikon ikäiseltä pennulta alkoi karva lähteä vatsapuolelta, iho punoitti ja hilseili. Epäiltiin yliherkkyyttä emonmaidonvastikkeelle, sitten sikaripunkkia, joka löytyi Vimmalta pari päivää myöhemmin, kun ihmettelin karvan ohenemista naamassa. Sikaripunkki oli kuitenkin aikuinen, joten eläinlääkärin mukaan se ei ollut ongelman aiheuttaja. Sain jos jonkinlaista hoito-ohjetta, mutta olin jo niin vainoharhainen, etten uskaltanut kokeilla rajuja hoitoja, kun pentu muuten oli tyytyväinen ja pirteä. Loppujen lopuksi iho parani itsekseen ja karva kasvoi ennalleen. Eräs eläinlääkäri kertoi, että porsailla on tavattu samanlaista reaktiota. Se on ihon pintakerroksen kuolio, yliherkkyysreaktio emän saamasta antibiootista.

Kuolleet pennut lähetin EELA:an avattavaksi. En halunnut jättää mitään arvailujen varaan. Niillä oli molemmilla keuhkotulehdus ja pienemmällä useampi sisäelin oli vajaakehittynyt. Eloon jäänyt pentu sai nimekseen Uneksijan Toivonkipinä, koska se oli minun elävä toivonkipinäni siitä, että joskus vielä voin kutsua itseäni kasvattajaksi! Kipinä jäi kotiin, enhän voinut siitä sen kaiken jälkeen enää luopua ja onneksi jäi, sillä se osoittautui nimensä veroiseksi!

kuva Mari Aho

7. yritys: vaikeuksien kautta voittoon!

Keväällä 2005 astutin Kipinän ensimmäisen kerran. Olin päättänyt olla ottamatta riskiä Vimman kanssa enää, kun kukaan ei oikein osannut varmaksi sanoa vaikeuksien syitä. Sulhaseksi valittiin bimerle-uros Roni (Bumtsi Bum Bishops Finger) upean luonteen ja värin vuoksi.

Tiineys meni hyvin, pentuja näkyi ultrassa useampia ja perjantaina 13.5.2005 Kipinä synnytti viisi tervettä pentua: Kolme tricolour-urosta, bimerle-uroksen ja bimerle-nartun! Kipinä hoiti kaiken mallikelpoisesti itse, turhia hötkyilemättä, pentujen välit venyivät pariin tuntiin. Se halusi selvästi olla rauhassa, tuntui odottavan, että ihmiset menevät pois ja alkoi sitten ponnistaa. Narttu syntyi viimeisenä, kun luulimme että neljän pojan jälkeen pentuja ei ole enää tulossa. Joimme teetä keittiössä ja sanoin: ”Olis se nyt vielä yhden nartun voinut tehdä, merlen mieluummin!” Kätilöavustajamme lähti kotiin, menin katsomaan pentuja ja emää ja yhtäkkiä tajuan, että niitä on viisi! Kipinä oli kaikessa hiljaisuudessa saattanut maailmaan vielä yhden, bimerlen narttupennun.

kuva Päivi Sikiö

Pentujen kanssa arki sujui mukavasti. Ison pentueen takia maidontuotannossa tapahtui vajeneminen ja pienimmät pennut tarvitsivat parina päivänä vähän nesteytystä ja lisämaitoa. Yhden päivän Kipinä oli jälkisupistusten takia niin kipeä, että huolestuin, mutta asiantunteva pieneläinhoitaja rauhoitti minut puhelimessa… pentujen tultua luovutusikään olin jo kurkkuani myöten täynnä niitä!

Jälkikäteen

Jälkikäteenkään ei ole ollut helppo olla viisas. Kukaan eläinlääkäri ei ole osannut varmasti sanoa syytä vaikeuksiimme, arvailullut vain. Jälkikäteen ei myöskään voida tutkia. Kipinän astutusta suunnitellessa hakeuduin lisääntymistieteen erikoiseläinlääkärin asiakkaaksi. Kun juttelin vaikeuksista hänen kanssaan Kipinän ensimmäistä synnytystä odotellessa, hän sanoi: ”Nyt ei voida tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa meneekö jokin pieleen ja jos menee niin sitten tutkitaan. Jos ei mene – ja sekin on mahdollista – voidaan olettaa, että te olette päässeet siitä yli. ” Herpes-virus oli yksi mahdollisuus. Sitä ei voitu taannoin vielä tutkia luotettavasti eikä rokotusta ollut. Jokin muukin tulehduksellinen tekijä oli mahdollinen. Ronjan korkea sisäsiitosaste oli myös yksi mahdollinen syy vaikeuksiin Ronjan kanssa. Sen pentuesisko ei tullut tiineeksi lainkaan.

kuva Mari Aho

'

On mahdotonta sanoa, oliko kaikilla pieleen menneillä asioilla yhteys toisiinsa vai onko kaikki vain sattumaa ja mukana runsaasti valtavan huonoa onnea? Useinhan elämässä on vaikeuksilla tapana kasaantua. Uneksijan kennelin osalle vaikeuksia kasaantui enemmän kuin tarpeeksi, mutta onneksi onni lopulta kääntyi!

Kiitos Kipinä, teit unelmastani totta. Ja kiitos myös niille monille, jotka ovat auttaneet meitä tämän pitkän taipaleen varrella. Yksin siitä olisi ollut mahdotonta selviytyä.

kuva Sirpa Sipola-Lieto