• suklaanruskea uros

• kookas uros yli 50 cm, 21-22 kg

• lonkat A/A

• kyynärät 0/0

• oikea purenta, kaikki hampaat

• näyttelystä CACIB

• FIN AVA

• harrasti pienimuotoisesti jälkeä ja PEKO:n alkeita

• Luonnetestattu 189 p.

Susi jalostustietojärjestelmässä

kuva Aino Pikkusaari

Oman kelpieni Lieskan pentueveli Susi muutti koirakseni kuusivuotiaana. Kasvattajansa ja omistajansa Tuija Saaren kanssa se oli tehnyt upeaa agilityuraa, mutta vakavan loukkaantumisen vuoksi Tuija joutui jättämään agilityn. Susi tuli meille ensin hoitoon Tuijan loman ajaksi ja sain luvan treenata sen kanssa. Ensimäisen illan se istui järkyttyneenä eteisen matolla: Tänne hylättiin ja naisetkin komentaa. Seuraavana päivänä vein sen kentälle ja sen silmiin syttyi valo ja minä olin aivan täpinöissä. Susi näytti ajattelevan: Tämähän onkin hyvä tyyppi, kun hommiin kerta pääsee!" Siinä hetkessä syntyi suhde meidän välille. Lomalta palattuaan Tuija halusi nähdä meidän ratayhteistyötä ja kysyi haluaisinko Suden koeajalle. Susi oli niin täysverinen työkoira, että Tuija näki sen olevan masentunut vailla työtä, vaikka se olikin päässyt vähän treenaamaan kaverien kanssa. Parin kuukauden kuluttua perheen kanssa keskusteltuaan Tuija teki lopullisen päätöksen ja Sudesta tuli minun koirani. Suden myötä tutustuimme Tuijan kanssa vielä paremmin ja meistä tuli hyvät ystävät. Olen iloinen myös siitä, että kelpiet toivat Tuijan elämääni!

kuva Aino Pikkusaari

kuva Aino Pikkusaari

Susi oli maskuliininen mieskoira. Kotona Susi oli leppoisa nallekarhu, joka tykkäsi kiivetä sohvalle syliin, rakasti ihmisiä ja erityisesti lapsia ja nuoli antaumuksella märäksi jokaisen joka antoi. Se oli myös henkeen ja vereen työkoira ja tarvitsi sekä aivotyötä että fyysistä työtä ollakseen onnellinen. Susi oli terävä koira ja sillä oli vahva vartiointivietti, mitä se oli jo edellisessä kodissaan menestyksekkäästi osoittanut. Sen kanssa liikkuessa ei tarvinnut koskaan pelätä. Joskus säikähdin, kun Susi pimeässä metsässä ulkoillessamme alkoi haukkua uhkaavasti - sellainen haukku kun tuli vain aiheesta. Esikoisenikin, jota jossain vaiheessa vähän yksinolo koulupäivän jälkeen jännitti, koki Suden kanssa olonsa turvalliseksi. Ystävällisen naaupurin se päästi kuitenkin häntää heiluttaen sisään kissaa ruokkimaan, se tiesi tarkkaan keneen voi luottaa. Kuten monilla kelpieillä, Sudellakin oli iso oma tila. Lieska-siskonkin kanssa tuli tappelu, kun menivät samaan autohäkkiin kerran vahingossa. Susi tykkäsi uhota vieraille uroksille ja tapellakin. Ulkona sen kanssa ei saanut hetkeksikään herpaantua. Susi oli luonteeltaan hyvin tasapainoinen. Täysillä mukana hurjalla draivilla ja loppumattomalla innolla, kun tehtiin hommia. Rauhallisena ja leppoisana, kun mitään ei tapahtunut. Susi oli taitava nenänkäyttäjä ja Tuija oli opettanut sitä etsimään asioita ja olentoja. Se etsi useamman kerran liian kauas eksyneen poikani ja hukassa olevan terrierin. Se teki niin kuitenkin vain silloin, kun luki minust, että nyt on tosi kyseessä käskyllä: "Missä se helvetin terrieri on..."

Agilitykoirana Susi oli ehdottomasti hienoin, jota koskaan olen ohjannut ja paljon paremmin koulutettu kuin omani. Tuija oli tehnyt valtavan ison työn ja kouluttanut sen aivan viimeisen päälle taitavaksi. Se oli koulutettu ja motivoitu erittäin nopeaksi kääntyjäksi ja ohjaajan lähellä toimimiseen, vaikka sillä oli nuorena jo hurja palo mennä vain suoraan mahdollisimman kovaa mahdollisimman kauas ohjaajasta. Eniten Susi itse nautti kuitenkin pitkin hypyin suoraan ja kauas lentämisestä. Sillä oli valtava kiihdytysvoima ja nopeus, jota se oli treenannut Tuijan ponin kanssa kilpaa juosten. Kilpailimme aktiivisesti ja onnistumiset olivat upeaa flowta. Saimme SM-kilpailuihin ja MM-karsintakilpailuihin osallistumiseen oikeuttavat tulokset kasaan ja pokkasimme palkintoja. Puoli vuotta Suden meille muuton jälkeen sattui liukastuminen, jossa Suden polveen sattui ja toiveet arvokilpailuihin osallistumisesta romahtivat. Polvi onneksi toipui hyvin, mutta jotenkin Suden vauhti ei kuitenkaan palannut entiselleen sairasloman ja kuntoutuksen jälkeen. Oire paikantui lanneselkään ja otettiin magneettikuvat, joissa näkyi lievä välilevyrappeuma lannerangassa. Maajoukkuetasolla agilityssa kilpaillut eläinlääkäri sanoi, että sunnuntaiharrastelua voisi hänen mielestään vielä jatkaa, mutta kun hän tietää millä tasolla minä kisaan, niin hän suosittelee lajin vaihtoa, kun tuolle selän alueelle tulee agilityradalla niin kova vääntö. Niinpä Susi jäi eläkkeelle.

kuva Aino Pikkusaari

Sudelle piti keksiä sitten uusi työ. Olin aina ollut kiinnostunut pelastuskoiratoiminnasta ja lähdimme tutustumaan siihen. Harrastus tuntui kivalta, mutta motivaatiota laski se, että tunnelma seurassa ei ollut niin kiva. Pian myös tajusin, että seitsemänvuotias koira on liian vanha, jotta se ehtisi valmiiksi häly-koiraksi ja sillä olisi vielä työvuosiakin jäljellä. Tuija oli kouluttanut Sutta vähän jäljelle ja niinpä keskityimme löytämään mielekästä puuhaa siitä. Nernätyöskentely oli Sudelle mieluista puuhaa. Fyysisten haasteiden vuoksi emme haaveilleet enää kilpaurasta. Joskus laitoin Suden ajamaan terrierille tekemiäni verijälkiäkin ja niistäkin se suoriutui helposti.

Susi eli vammataustasta huolimatta pitkän ja hyvän elämän huolellisen kuntoutuksen jälkeen. Vanhoilla päivillä sille kehittyi rakenteeltaan löysiin ranteisiin hieman nivelrikkoa ja takajalkojen refleksit alkoivat hidastua ja selkä vaivata vähän enemmän. Sitä hoidettiin fysioterapialla, akupunktiolla ja kipulääkkeillä, tilasinpa fysioterapeutin ohjeen mukaan sille Saksasta rannetuetkin, jotka jalassa se kirmaili pellolla kuin nuoruutensa voimissa! Pitkään säilyi elämänilo Suden meripihkasilmissä.

Olen niin kiitollinen Tuijalle, että sain tämän upean mieskoiran elämääni ja saimme yhdessä monta monta hyvää vuotta. Se oli The Susi, se yksi ja ainoa.

kuva Aino Pikkusaari